Starttaus kohti kesää

Höhöö moi vaan kaikille ! Turha kuvitellakaa, et pääsisitte musta eroon, päinvastoin! Tän mun blogin hiljasuus on varmaa saanu monet miettimään, et oonko mä lopettanu kirjottamisen kokonaan, mutta eheei. Näin ei todellakaan ole. Mulla ei vaa oo ollu energiaa eikä fiilistä kirjottaa, vaikka asiaa ois kyllä ollu. Toisaalta tän jalan kanssa on niin vaikee lähtee minnekää luontookaa seikkailemaa, joten hyvien kuvien saaminen on aika haasteellista just nyt, niiku varmaa noista ylläolevistakin pystytte huomaamaan. Nyt kun tarkemmin selaatte niitä vielä voitte huomata, että niissä ei oikeen oo mitää järkeä. Ne on ihan sekalaisia, mutta nyt mä kerronki mun kuulumisista teille enemmän, ni ehkä noiki aukeaa teille.
 No niin, elikkä iskä osti mulle tosiaan joku aika sitten tollasen mopedin ja alotin 3vk sitte mopokoulunki. Nyt ois teoriatunnit ohitse ja kotiopiskelu on jo parhaillaan menossa ! Nyt ku mä oon enimmäksee ollu vaa kotona päivät pitkät, ni oli tosi hienoo ja hauskaa päästä Nellin kanssa Lahteen Sibeliustalolle kattomaa Robinia ! Siel oli iha huikee meno ja se oli vaan jotenki niin siistii päästä koskettamaaki sitä, heh. Mun psyyke on todellaki ollu koetuksella tän jalkahommelin takia, koska on vaa tuntunu niiin masentavalta nähdä kavereita vaan koulussa. Onneks mä kuitenki pääsin viime viikolla perinteiseen Purnun Midnight Ski-partyihin ja siel oli tosi ihanaa vaihtaa kuulumisia ihmisten kanssa ja nauraa !
 Huh.. Tässä lähiaikoina on tapahtunu niin paljon asioita ja tulee varmaan tapahtumaanki, niin mun on pakko alkaa nyt pitää tätä blogia ahkerammin pystyssä. Mä oon taas löytäny sen kipinän tähä, mun vaa pitää saada tuulta purjeisiin, ni tää lähtee taas rullaamaa kunnolla. Sitä tosin voi hyvinkin edesauttaa se, että mulla alkaa ens viikolla tetti, jossa luultavastikin saan paljon mietittävää, eikä kouluhommia tarvii vähään aikaan stressata. Mutta nyt mä meen opiskelemaa noita mopokoulu juttuja, että minäki saisin joskus sen kortin taskuun ! Ihanaa viikon alkua jokaiselle :)

- Inka

Sairaalakertomus #4

Aikaisemmat osat;

Sairaalakertomus #1

Sairaalakertomus #2

Sairaalakertomus #3

''Joo mä menen naimisiin kesällä'' -''Niinkö? Onnea nyt sitten!'' Ensimmäiset lauseet, jotka kuulin jostain kaukaa pimeydestä. Kuulin kaukaisia kolinoita ja yhtäkkiä poks! ja aukaisin silmäni ekaa kertaa sitten leikkauksen. Olin nukkunut arviolta pari tuntia näkemättä, tai ainakaan muistamatta unista mitään. Ns. epävirallista unta. Mua väsytti ihan älyttömästi ja heräämössä näytti todella valkoiselta ja kirkkaalta. Huomasin pian, että mun molemmilla puolilla seisoi kaksi ihmistä, joista toisen tunnistin anestesialääkäriksi ja toinen esitteli itsensä sairaanhoitajaksi. Mulle toivotettiin iloisesti hyvät huomenet ja tokaisin siihen vaa tyynesti, että huomenta vaan. En kerinnyt olemaan edes muutamaa minuuttia hereillä, kun nukahdin uudelleen. 

 Herättyäni toisen kerran, huomasin, että huonekaveriani tuotiin heräämöön myös. Hän oli ilmeisesti juuri tullut leikkaussalista, ei tosin nukkuvana, vaan hänelle oli annettu paikallispuudutus. Katseeni harhaili pitkin huonetta ja pysähtyi sitten jalkojeni suuntaan. En nähnyt niitä, enkä myöskään tuntenut. Missä ne olivat? Olin liian väsynyt huolestuakseni tunnottomuudesta tai kädessä yhä olevasta kanyylista, jonka kautta mulle annettiin nestettä verisuoneen. Toisin sanoen, olin tiputuksessa. Ihmettelin hetken sitä ja sitten katselin yläpuolellani tippatelineessä roikkuvaa pussia. 

 Yhtäkkiä sairaanhoitaja tupsahti mun luokse ja alkoi valmistelemaan lähtöä kohti jo tutuksi tullutta huonetta. Matkalla mun silmäluomet vaan lurpsahteli miten sattuu ja tunsin oloni suhteellisen heikoksi ja väsyneeksi pitkän syömättömyystauon jälkeen. Sairaanhoitaja oli tosi mukava ja kertoi mulle matkalla kaikkea hassua ja näytti mulle yhden koirankin, joka käytävällä odotti kärsivällisesti jotain onnellista omistajaansa! Luulin pääseväni suoraan takasin huoneeseen, mutta mut vietiinkin röntgeniin. Siellä näin ekaa kertaa mun jalan tässä paketissa. En vaan vieläkään voinut uskoa, että jalka, jolla olin aiemmin aamulla kävellyt sairaalan, oli nyt tuossa valkoisessa paketissa oikaistuna. Mua käskettiin asettamaan jalka valkoisen levyn päälle. Sen taivuttaminen oikeaan asentoon sattui kohtuullisen paljon, josta tyhmempikin voi päätellä, että tunto oli ainakin joltakin osin palannut jalkaan.

Röntgenhuoneesta lähdettiin sitten kohti osastoa. Matka kului joutuisasti ja kun päästiin hissistä oikeaan kerrokseen, kuulin äidin äänen. Olin aika väsynyt, joten en jaksanut kauheasti rupatella. Sairaanhoitaja työns mut sängyn kanssa tuttuun huoneeseen ja sanoi heipat ja lähti sitten. Siinä mä sitte möllöttelin pitkänäni sängyssä ja vähän juttelin äidin kanssa. Hetken päästä mua ennen leikkausta jututtanut sairaanhoitaja tuli huoneeseen ja toi mulle aamupalan ! Se oli parempi, ku mitä mä odotin. Mulla oli ihan törkee nälkä ja söin melkein kaiken. 

Hah, sitte mun oli ihan pakko ottaa muutama kuva kännykkää olotilasta jne ! Harmi että hoitsu oli jo kerenny irrottamaa tosta kanyylista sen tippasysteemin, mutta mitä väliä :D Mutta pakko kai se on myöntää, et oon mä en verran riippuvainen tosta puhelimesta, että oli pakko saada katsoa, että oliko joku laittanu mulle viestiä! Ja kyllähä monet ihanaiset oliki laittanu vaikka mitä kivaa ja uskokaa tai älkää, ni se todellaki piristi mua tuolla. Niinä hetkinä se vaa tulee ilmi, että keitä oikeesti kiinnostaa sun asiat ja ketkä oikeesti välittää susta.

----

Sitten mä keskustelin vielä lääkärin kanssa, kun se tuli huoneeseen kertomaan miten leikkaus oli sujunut jne. Lopuksi mulle annettiin sellanen tukikenkä, joka estää kävelyssä tapahtuvan ''rullausliikkeen'' syntymisen. 

- Inka

Sairaalakertomus #3

Jatkoa aikaisempiin sairaalakertomuuksiin !

Siirry ensimmäiseen osaan painamalla tästä

Siirry toiseen osaan painamalla tästä

Leikkausosasto kutsuu

Huh, melkein heti lääkäreiden lähdettyä ovi aukeni taas ja sisään tuli mies, joka esitteli itsensä anestesialääkäriksi. Hän kehotti mua ottamaan hyvä asennon sängyssä ja sitten lähdettiin. Mua oltiin työntämässä leikkaussalia kohti. Katselin ympärilleni hermostuneena ja mennessämme odotushuoneen poikki, niin mietin vaan siinä, että kuinka monta ihmistä täällä päivässäkin leikataan? ja mä olin ensimmäinen.
 Hissimatka oli suhteellisen lyhyt, sillä leikkausosasto oli kerroksen alempana. Lääkäri kuljetti mua suht rivakasti sängyllä kohti määränpäätä, enkä kerenny kauheesti ympäristöä ihmettelemään katseellani. Hämmennyin kuitenkin suuresti siitä, kun koko matkan ajan mies oli puhunut mulle tulevasta selkäydinpuudutuksesta. Hän kertoi, että miltä se tuntuu ja esitteli mulle neulanki, jolla hän myöhemmin pistäisi mua tonne selkänikamien väliin. Nyökkäilin vaan hermostuneena ja mielessäni pyöri ainoastaan yksi asia; ''Olivatko lääkärit unohtaneet, mitä äiti oli sanonut puhelimessa viikkoa aiemmin ja vielä tänä aamuna sairaanhoitajalle? EI selkäydinpuudutusta, vaan nukutus'' Ohitse vilisi vaan useita huoneita, joissa lääkärit hääräsivät. Pesivät instrumentteja, pukivat myssyjä ja huuhtelivat käsiään. Pian sänky kaartoi vasemmalle ja ihmettelin vain, että miten matka saattoikaan olla niin lyhyt kaiken kaikkiaan?



 Ehdin hetken aikaa katsella ympärilleni, kun anestesialääkärin viereen tuli toinen hänenlaisensa ja multa kysyttiin, että minkälaista puudutusmenetelmää mä toivoisin. En kerinny kunnolla edes ajattelemaan kysymystä, vaan melkeen huudahdin hädissäni tahtovani nukutuksen. Leikkaushuoneeseen mut tuoneen lääkärin kasvot näytti valahtavan pettymyksestä alas ja hän vaan totes siinä sitten että; ''Ei kai siinä sitte muu sitten auta, kun pitää vaihtaa vaan välineet'' Olin hyvin helpottunut kuulemastani, sillä mä todella halusin nukutuksen! Multa kuitenkin vielä kyseltiin, että miksen halua selkäydinpuudutusta ja yritin keksiä mahdollisimman hyvät perustelut. Aika hyvin mä kuitenki sain lääkärit vakuutettua siitä, että yksi ja ainoa juttu, mitä mä haluan, on nukutus.
 Sitten mua käskettiin vaihtaa paikkaa vuoteelta leikkauspöydälle. Mun jäsenet oli aika kankeet ja yritin vaa mahdollisimman kevyesti ja hienosti laskeutua siihen, ettei mun pikkarit paistais koko kansakunnalle. Mietin hetken, et leikataako mut todella niin kapealla pöydällä, vai onko se kaikki vaa jotain läppää. Siinä vaiheessa tuntu vaan nii hurjalta, että mä vaan nukahan siihen ja mä voisin unissani tippuu siitä vaikka lattialle ! Mut enhä mä nyt tietenkää siitä mihkää vois liikkuu, heh.. Samalla mä ehdin pohtia myös sitä, että miten lihavemmat ihmiset pystyy olemaan siinä, vai onko siellä tosiaan erikokoisia pöytiä? - Pakkohan siellä on olla.

Mun ajatukset katkes yhtä nopeasti, kuin ilmapallo ois puhkastu. Yhtäkkiä oven täydeltä alkaa lappaamaan ihmisiä sisään huoneeseen. Kaikilla oli leikkausasusteet päällä ja he näyttivät hyvin ystävällisiltä! Kävellessään mun ohi melkein kaikki tervehti ja esitteli itsensä. Sen jälkeen kukin meni omalle paikalleen ja tekemän omat juttunsa, ennen varsinaisen leikkauksen alkua. Mua hämmens tosi paljon, että en ehtinyt edes kissaa sanoa, kun jokapuolella mun ympärillä jo hääri ihmisiä. Yksi asetteli mun jalkaa oikeaan asentoon leikkausalustan päälle, toinen valmisteli pestyjä instrumentteja tulevaa operaatiota varten, kolmas mittas mun verenpainetta vasemmasta kädestä, neljäs asetteli mun paidan alle  rintakytkentöjä, eli ekg-lätkiä, viides laitto mun oikeen käden etusormeen pulssioksimetrin.. Toisaalta se oli ihan hyvä, et ne hoitajat laitto niitä muhun yhtäaikaa ja silleen, koska tällöin en ehtiny välittää esim. sen verenpaineenmittauksesta. (Mua nimittäin ällöttää se jotenki tosi paljon, ku tunnen puristusta kädessä ja yhtäkkiä tunnen sydämmen sykkeet siinä :'D) Lisäksi mulle laitettiin oikeeseen käteen jokin puristava solki ja pian kuulin tarvitsevani lisähappea. Mun nenälle tungettiin happiviikset ja hengittelin siitä sitten rauhallisesti ilmaa sisään keuhkoihin. En oikeastaan edes tajunnut, että mitä hyötyä mokomista viiksistä oli, kun ne otettiin melkein samantien pois ja tilalle laitettiin happinaamari. Kuulin jonkun lääkärin mainitsevan sanan ''ilokaasu'' joten olotilani ja kuulemani perusteella luulisin, että sitä mä sitten siinä tyytyväisenä hengittelin. En muista niistä hetkistä paljoakaan, tunsin vaa oloni aika rentoutuneeks. Sitä kesti ehkä pari minuuttia, jonka jälkeen yhtäkkiä anestesialääkäri sanoi mulle, että saatan tuntea nyt pientä kirvelyä. Näin neulan tunkeutuvan kanyylin kautta suoneen ja ehdin jo huolestua, että eikö toi lääke toimi ollenkaa, ku mua ei edes väsyttäny? Mutta sitten tunsin vihlaisevan kirvelyn ja säryn sekoituksen oikeessa kädessä ja sieluni silmin näin sen mystisen aineen virtaavan mun verisuonia pitkin, lamauttaen pian mun raajat. Ajatuskuplan puhkaisi jälleen lääkärin ääni, joka tyynellä ja rauhallisella äänellä toivotti mulle hyviä unia sanoilla; ''Se on sit hyvää yötä'' Tuijotin vastapäätä olevaa seinää ja odotin malttamattomana millon mun lamppu pimenisi, ja yhtäkkiä se sitten tapahtui. Mun silmissä alko sumenemaan, ihan ku joku olis kokoajan heittäny vaaleaa harsoa mun verkkokalvon päälle ja lopuks pudottanu puolen kilon painot luomieni päälle. Sen jälkeen kaikki pimeni.

 Jatkoa tulossa..

 - Inka

Sairaalakertomus #2

Edelliseen postaukseen pääset painamalla tästä ja tässä alhaalla tosiaan jatkoa tuohon !

Siinä mä sitten istuin katsellen varpaitani ja vilkuilin jälleen kelloa. Pian kuin ajatuksen voimalla ovi lennähti auki ja sisään pyyhälsi sairaanhoitaja. Se tuli kertomaan meille tulevasta leikkauksesta ja että mitä seuraavaks tapahtuis. Se kehotti mua vaihtamaan vaatteet ja ilmotti, että leikkaava kirurgi oli tulossa puolentunnin päästä mun huoneeseen. Sillä hetkellä mun päästä katos kaikki kysymykset ja nyökkäilin vaan, kun se selitti mulle, mitä kaikkea tulee tapahtumaan. Mun ympärillä olevat laitteetki alko saaman munki silmissä jotain arvostusta, ku sain tietää mitä niillä kaikilla tehtiin. Mun sängyn vieressä oli radio ja sellanen jännä kaukosäädin, jolla pystyin säätelemään sängyn korkeutta yms. Selitettyään mulle myös, miten vessassa pitää toimia jne, sairaanhoitaja meni sen toisen naisen luokse, joka oli huoneessa mun kanssa. En malttanu millään odottaa vaatteiden vaihtoa, sillä halusin pitkän istuskelun ja odotuksen jälkeen tehdä jotain. Vedin mun ja sen naisen välisen verhon eteen, etteivät he näkis, ku mä vaihdan vaatteita. Ei se nyt mua sillee ois häirinny, vaikka ois kattonukki, mut se sairaanhoitaja ehdotti sitä ja oliha se paljon mukavempaa tehdä niin.
 Laitoin sen vaaleenpunasen avopaidan päälle ja se tuntu sellaselta miellyttävältä, mut vankalta. Vähän ku joltai judovaatteelta (:D) Hypistelin sen alareunaa hetken käsissäni ja sitte sidoin sen niskasta kiinni. Mun läpi pyyhälsi äkkiä vilunväreet, koska mun selkä oli ihan paljaana ja sairaalan lattiat oli yllättävän kylmät. Pikkarit oli sellaset napaa asti ylettyvät ja aika epämukavan tuntuset, mutta mielummin mä niillä olin, ku ilman mitää.
 Omat vaatteeni laitoin sairaanhoitajan näyttämään lukolliseen kaappiin ja siirryin vuoteelle makaamaan. Pian hoitsu käveli ovelle päin ja nähdessään mut siinä kylmissäni ni se kehotti mua laittamaan peiton päälle. Niinhän mä myös tein. Kysyin myös, että monelta lääkärit mahdollisesti tulis sinne huoneeseen, koska en ollu varma voiko sen huonetoverin sanaan täysin luottaa, tai että oliko se siinä oikeessa. Kummatki sitte yhteen ääneen vastas mulle, että tulee suunnilleen kahdeksan maissa. Katsoin nopeesti kelloon ja hyvä etten ääneen huokassu pettymyksestä. Melkee kolme varttia tuntemattoman ihmisen kanssa suljetussa huoneessa? - Ei hyvä. Sairaanhoitaja lähti ja käski soittaa kelloon, jos tulee hätä.
 Siinä mä sitte pötkötin sängyssäni ja kirosin mielessäni, et miks äitin piti viedä mun luuri mukanaan jonnekin ja mulla ei ollu mitään tekemistä. Se vanhuski oli laittanu kanavan jolleki ykköselle, mistä sattu just sillo tulemaa joku typerä mustavalkoelokuva. Mä päätin ottaa unet, mutta enhän mä jännitykseltäni saanu unen päästä kiinni. Katselin vaa hermostuneena kelloa ja jokakerta petyin yhtä pahasti, se ei vaa tahtonu liikkua.

Pian mun oikeella puolella oleva valkoinen verho revähti auki ja nainen sanoi iloisesti, että ois kivempi keskustella sillee, että kuulee toisen äänen paremmin. Jähmetyin paikoilleni ja vastasin, että sehän on ihan totta ! Mielessäni mä kuitenki aattelin, että; ''Voi vittu, en mä mitää puhuttavaa keksi?'' Yllättävän hyvin mä kuitenki siitä selviydyin vastailemalla kysymyksiin ja tekemällä jotain enemmän tai vähemmän viisaita kysymyksiä takasin, osoittaakseni lievää kiinnostusta hänenkin asioitaan kohtaan. Niinku varmaan tästä tekstistä huomaatte, oon perus suomalainen. Ventovieraan ihmisen kanssa kahdestaan joutuminen johonkin paikkaan, on enemmän, kuin kiusallista. 

 Loppujenlopuks se aika ehkä kuluki paljo nopeemmin, ku kuuntelin hänen sairauksiaan ja se ehkä hieman lievitti sitä omaa jännitystä. Katsahdin malttamattomana kelloon ja huomasin sen olevan vähän yli kahdeksan ! Pian kuulin oven takaa naurua ja puheensorinaa. Tunnistin mua aiemmin tavanneen lääkärin äänen ja olin helpottunu, et vihdoin tässä alkaa tapahtumaanki jotain ! Ovi aukesi miltei heti ja sisään astui energisen ja mukavan näköisiä lääkäreitä. Tai itseasiassa yksi heistä oli lääkäri, toinen fysioterapeutti ja kolmas joku opiskelija. Mut käskettii heittämää peitto pois jalkojen päältä ja tein työtä käskettyä. Jalkapöydän sivuun, elikkä tohon isovarpaan kohdille piirrettiin about 10cm pitkä viiva tussilla. Sitten multa kysyttiin, että jännittääkö mua yhtään. Noh, mun ilme kerto varmasti enemmän ku tuhat sanaa.  Silti mun huulet muodostivat lauseen ''Eei yhtään!'' Kaikki kolme rupesivat nauramaan ja mua itteäniki alko hymyilyttämään. Vieressä oleva vanhus tokaisiki siihen, että häntä ainaki jännittää aivan vietävästi ! Ja lääkäri vaa katto sitä ja sano, että heillä ei valitettavasti ole lääkettä siihen. Sitten mulle kerrottiin, että pian anestesialääkäri tulis hakemaan mut leikkausosastolle ja kyselisi mahdollisista puudutus -tai nukutusvaihtoehdoista...

Jatkoa tulossa..

- Inka

Sairaalakertomus #1

Moikka moi! Mä ajattelin kyhätä teille tällasen ''sairaalakertomuksen'' elikkä millaset tunnelmat mulla oli ennen leikkaukseen menoa perjantaina ja mitä siellä sairaalassa käytännössä tapahtu. Valitettavasti mulla ei oo sairaalasta kauheesti kuvia, tai siellä olosta, koska äiti otti mun kännykän melkee samantien :'D Muttajoo, lets do this !

Noniin, elikkä mä heräsin perjantai aamuna 4:55, mut mua ei ees väsyttäny ! Olin sopinu Miikan kaa, et  soittaisin sille heti ku herään, mut mä en vaa pystyny. Mua vaa pelotti se leikkaus niin paljo ja oli hirvee ikävä Miikaa, ni pelkkä ajatus siit, et kuulisin sen äänen, puhuisin sen kaa.. Se tuntu mahdottomalta. Mä mietin siin sängyssä makaillessani kaikkii eri vaihtoehtoja, et laittaisinko sille viestiä, soittaisinko, vai tekisinkö mitään.. Mut päätin kuitenki laittaa viestiä. Äiti tuli tänne myös ja mä tarkastin monta kertaa, et onko mun varpaankynnet varmasti leikatut ja ettei mulla vaan oo mitää mustelmia missään. Puin päälle rennot mustat kollarit ja heitin ison pitkähihasen topin päälle. Hermostuksissani kävelin ympäri taloa ja etin millon mitäki miettien, et mitä kaikkee tarviin mukaa äitille, ku menisin sinne muutamaks päiväks? Heittelin kaikkee enemmän tai vähemmän hyödyllistä kamaa muovipusseihin ja solmin hiukset yhelle letille. Kun kello löi 6:15 (?) ni oli aika lähtee kohti sairaalaa. Nappasin nopeesti iPadin mukaa ja juoksin autolle. Matka meni tosi nopeesti, ku mä kirjottelin kaikkee kivaa Miikalle whatsapissa, vaikka se siis sillon vielä nukku. Yritin itekki saada autossa vähä unta kaalii, mut en mä jännitykseltäni saanu ollenkaa nukuttua, joten katselin lähes kokomatkan ajan Netflixistä Gossip Girliä. 

Sairaalan pihassa mua alko oikeesti jännittämää. Vielä siihe saakka olin pitäny visusti jääpaloja päässä, mut siinä pihalla seisoskellessani ja äitin ottaessa mun keppejä autosta, alko todellisuus heijastumaa mun kasvoille. Mä todella olin menossa leikkaussaliin, yksin. Matka oikeeseen kerrokseen, oikeelle osastolle tuntu kestävän useita minuutteja, mut sinne saapuessani istahdin lähimmälle penkille ja tarkastelin silmillä, miltä käytävällä näytti. 

 Siellä ei siihe aikaa aamusta näkyny paljoo erityistä liikehdintää, mutta mun vieressä istu pari vanhaa miestä ja hetkeä myöhemmin nurkan takaa ilmestyi vanhempi nainen. Mä en aluks ees tajunnu, että heilläkin ois jonkin sortin leikkaus tulossa, ennenku sairaanhoitaja tuli meijän kaikkien luokse. Se ilmotti mulle ja sille vanhemmalle naiselle, et meijän täytyy seurata sitä. Äiti oli mun tukena ja tuli kans sinne samaa huoneesee. Istahdin sängylle ja sairaanhoitaja selitti nopeesti, että se tulee pian takas. Äiti lähti siitä aika pian heti sen jälkee ja mä jäin ihan yksin suljettuun huoneeseen täysin tuntemattoman vanhuksen kanssa. 

 Katselin sängyn jalkopäähän, jossa oli vaaleenpunane avopaita, valkoset pikkarit ja peite. Istuin alakulonen ilme naamalla, selkä huonetoveriin päin ja vilkuilin malttamattomana kelloa. ''Missä ihmeessä se sairaanhoitaja viipyy ?!'' Sekunnit vaihtu minuuteiks ja kello sen ku jatko etenemistään. Mua alko yhä enemmän hermostuttamaan ja katselin ympärilleni ja jokapuolella näkyi yhä oudomman näkösiä ja kokoisia laitteita ! Päässä vilisi paljon ajatuksia niiden toiminnasta, käyttötarkoituksesta.. Sitten havahduin ajattelemaan itseäni, ja tulevaa leikkausta. Siinä mä istuin jalat nätisti vierekkäin, selkä kumarassa, kylmässä ja kolkossa sängyssä. Niin pienen ja huomaamattoman näkösenä. Siinä mä tunsin oikeesti itteni tosi heikoks ja mitättömäks. Yhtäkkiä mun takaa alko kuulumaan puhetta ja havahduin kysymykseen; ''Miksikäs sinä täällä olet?'' Niinku tavallista, yllättävästä kysymyksestä menin täysin lukkoon ja aloin vaa sopertamaan, että mitä varten mä siellä oikein olin. En yllättyny siitä, että hänkin mietti ja voivotteli sitä, että miten näin nuorella voi jo olla vaivaisenluut? - Ei, en ole käyttänyt pieniä kenkiä. Mulla on vaa sellaset perintötekijät ja ylijoustavat nivelet nilkoissa, tai jotain. Siinä mä sitte yritin jotain jutun juurta kehitellä, siinä toivossa, että sairaanhoitaja palais mahdollisimman nopeasti. Mä koen tollaset tilanteet tosi ahistaviks, en tiiä miks, mut en tykkää jäädä kahestaa miettimää maailman menoa tuikituntemattoman ihmisen kanssa. Siinä mä kuitenki istuin, puhuen säästä ja kaikesta muusta. Siinä kohdalla meinas tosissaan tulla äitiä ikävä..

Jatkoa tulossa...

- Inka