Sairaalakertomus #1

Moikka moi! Mä ajattelin kyhätä teille tällasen ''sairaalakertomuksen'' elikkä millaset tunnelmat mulla oli ennen leikkaukseen menoa perjantaina ja mitä siellä sairaalassa käytännössä tapahtu. Valitettavasti mulla ei oo sairaalasta kauheesti kuvia, tai siellä olosta, koska äiti otti mun kännykän melkee samantien :'D Muttajoo, lets do this !

Noniin, elikkä mä heräsin perjantai aamuna 4:55, mut mua ei ees väsyttäny ! Olin sopinu Miikan kaa, et  soittaisin sille heti ku herään, mut mä en vaa pystyny. Mua vaa pelotti se leikkaus niin paljo ja oli hirvee ikävä Miikaa, ni pelkkä ajatus siit, et kuulisin sen äänen, puhuisin sen kaa.. Se tuntu mahdottomalta. Mä mietin siin sängyssä makaillessani kaikkii eri vaihtoehtoja, et laittaisinko sille viestiä, soittaisinko, vai tekisinkö mitään.. Mut päätin kuitenki laittaa viestiä. Äiti tuli tänne myös ja mä tarkastin monta kertaa, et onko mun varpaankynnet varmasti leikatut ja ettei mulla vaan oo mitää mustelmia missään. Puin päälle rennot mustat kollarit ja heitin ison pitkähihasen topin päälle. Hermostuksissani kävelin ympäri taloa ja etin millon mitäki miettien, et mitä kaikkee tarviin mukaa äitille, ku menisin sinne muutamaks päiväks? Heittelin kaikkee enemmän tai vähemmän hyödyllistä kamaa muovipusseihin ja solmin hiukset yhelle letille. Kun kello löi 6:15 (?) ni oli aika lähtee kohti sairaalaa. Nappasin nopeesti iPadin mukaa ja juoksin autolle. Matka meni tosi nopeesti, ku mä kirjottelin kaikkee kivaa Miikalle whatsapissa, vaikka se siis sillon vielä nukku. Yritin itekki saada autossa vähä unta kaalii, mut en mä jännitykseltäni saanu ollenkaa nukuttua, joten katselin lähes kokomatkan ajan Netflixistä Gossip Girliä. 

Sairaalan pihassa mua alko oikeesti jännittämää. Vielä siihe saakka olin pitäny visusti jääpaloja päässä, mut siinä pihalla seisoskellessani ja äitin ottaessa mun keppejä autosta, alko todellisuus heijastumaa mun kasvoille. Mä todella olin menossa leikkaussaliin, yksin. Matka oikeeseen kerrokseen, oikeelle osastolle tuntu kestävän useita minuutteja, mut sinne saapuessani istahdin lähimmälle penkille ja tarkastelin silmillä, miltä käytävällä näytti. 

 Siellä ei siihe aikaa aamusta näkyny paljoo erityistä liikehdintää, mutta mun vieressä istu pari vanhaa miestä ja hetkeä myöhemmin nurkan takaa ilmestyi vanhempi nainen. Mä en aluks ees tajunnu, että heilläkin ois jonkin sortin leikkaus tulossa, ennenku sairaanhoitaja tuli meijän kaikkien luokse. Se ilmotti mulle ja sille vanhemmalle naiselle, et meijän täytyy seurata sitä. Äiti oli mun tukena ja tuli kans sinne samaa huoneesee. Istahdin sängylle ja sairaanhoitaja selitti nopeesti, että se tulee pian takas. Äiti lähti siitä aika pian heti sen jälkee ja mä jäin ihan yksin suljettuun huoneeseen täysin tuntemattoman vanhuksen kanssa. 

 Katselin sängyn jalkopäähän, jossa oli vaaleenpunane avopaita, valkoset pikkarit ja peite. Istuin alakulonen ilme naamalla, selkä huonetoveriin päin ja vilkuilin malttamattomana kelloa. ''Missä ihmeessä se sairaanhoitaja viipyy ?!'' Sekunnit vaihtu minuuteiks ja kello sen ku jatko etenemistään. Mua alko yhä enemmän hermostuttamaan ja katselin ympärilleni ja jokapuolella näkyi yhä oudomman näkösiä ja kokoisia laitteita ! Päässä vilisi paljon ajatuksia niiden toiminnasta, käyttötarkoituksesta.. Sitten havahduin ajattelemaan itseäni, ja tulevaa leikkausta. Siinä mä istuin jalat nätisti vierekkäin, selkä kumarassa, kylmässä ja kolkossa sängyssä. Niin pienen ja huomaamattoman näkösenä. Siinä mä tunsin oikeesti itteni tosi heikoks ja mitättömäks. Yhtäkkiä mun takaa alko kuulumaan puhetta ja havahduin kysymykseen; ''Miksikäs sinä täällä olet?'' Niinku tavallista, yllättävästä kysymyksestä menin täysin lukkoon ja aloin vaa sopertamaan, että mitä varten mä siellä oikein olin. En yllättyny siitä, että hänkin mietti ja voivotteli sitä, että miten näin nuorella voi jo olla vaivaisenluut? - Ei, en ole käyttänyt pieniä kenkiä. Mulla on vaa sellaset perintötekijät ja ylijoustavat nivelet nilkoissa, tai jotain. Siinä mä sitte yritin jotain jutun juurta kehitellä, siinä toivossa, että sairaanhoitaja palais mahdollisimman nopeasti. Mä koen tollaset tilanteet tosi ahistaviks, en tiiä miks, mut en tykkää jäädä kahestaa miettimää maailman menoa tuikituntemattoman ihmisen kanssa. Siinä mä kuitenki istuin, puhuen säästä ja kaikesta muusta. Siinä kohdalla meinas tosissaan tulla äitiä ikävä..

Jatkoa tulossa...

- Inka