torstai 6. maaliskuuta 2014

Sairaalakertomus #2

Edelliseen postaukseen pääset painamalla tästä ja tässä alhaalla tosiaan jatkoa tuohon !



Siinä mä sitten istuin katsellen varpaitani ja vilkuilin jälleen kelloa. Pian kuin ajatuksen voimalla ovi lennähti auki ja sisään pyyhälsi sairaanhoitaja. Se tuli kertomaan meille tulevasta leikkauksesta ja että mitä seuraavaks tapahtuis. Se kehotti mua vaihtamaan vaatteet ja ilmotti, että leikkaava kirurgi oli tulossa puolentunnin päästä mun huoneeseen. Sillä hetkellä mun päästä katos kaikki kysymykset ja nyökkäilin vaan, kun se selitti mulle, mitä kaikkea tulee tapahtumaan. Mun ympärillä olevat laitteetki alko saaman munki silmissä jotain arvostusta, ku sain tietää mitä niillä kaikilla tehtiin. Mun sängyn vieressä oli radio ja sellanen jännä kaukosäädin, jolla pystyin säätelemään sängyn korkeutta yms. Selitettyään mulle myös, miten vessassa pitää toimia jne, sairaanhoitaja meni sen toisen naisen luokse, joka oli huoneessa mun kanssa. En malttanu millään odottaa vaatteiden vaihtoa, sillä halusin pitkän istuskelun ja odotuksen jälkeen tehdä jotain. Vedin mun ja sen naisen välisen verhon eteen, etteivät he näkis, ku mä vaihdan vaatteita. Ei se nyt mua sillee ois häirinny, vaikka ois kattonukki, mut se sairaanhoitaja ehdotti sitä ja oliha se paljon mukavempaa tehdä niin.
 Laitoin sen vaaleenpunasen avopaidan päälle ja se tuntu sellaselta miellyttävältä, mut vankalta. Vähän ku joltai judovaatteelta (:D) Hypistelin sen alareunaa hetken käsissäni ja sitte sidoin sen niskasta kiinni. Mun läpi pyyhälsi äkkiä vilunväreet, koska mun selkä oli ihan paljaana ja sairaalan lattiat oli yllättävän kylmät. Pikkarit oli sellaset napaa asti ylettyvät ja aika epämukavan tuntuset, mutta mielummin mä niillä olin, ku ilman mitää.
 Omat vaatteeni laitoin sairaanhoitajan näyttämään lukolliseen kaappiin ja siirryin vuoteelle makaamaan. Pian hoitsu käveli ovelle päin ja nähdessään mut siinä kylmissäni ni se kehotti mua laittamaan peiton päälle. Niinhän mä myös tein. Kysyin myös, että monelta lääkärit mahdollisesti tulis sinne huoneeseen, koska en ollu varma voiko sen huonetoverin sanaan täysin luottaa, tai että oliko se siinä oikeessa. Kummatki sitte yhteen ääneen vastas mulle, että tulee suunnilleen kahdeksan maissa. Katsoin nopeesti kelloon ja hyvä etten ääneen huokassu pettymyksestä. Melkee kolme varttia tuntemattoman ihmisen kanssa suljetussa huoneessa? - Ei hyvä. Sairaanhoitaja lähti ja käski soittaa kelloon, jos tulee hätä.
 Siinä mä sitte pötkötin sängyssäni ja kirosin mielessäni, et miks äitin piti viedä mun luuri mukanaan jonnekin ja mulla ei ollu mitään tekemistä. Se vanhuski oli laittanu kanavan jolleki ykköselle, mistä sattu just sillo tulemaa joku typerä mustavalkoelokuva. Mä päätin ottaa unet, mutta enhän mä jännitykseltäni saanu unen päästä kiinni. Katselin vaa hermostuneena kelloa ja jokakerta petyin yhtä pahasti, se ei vaa tahtonu liikkua.




Pian mun oikeella puolella oleva valkoinen verho revähti auki ja nainen sanoi iloisesti, että ois kivempi keskustella sillee, että kuulee toisen äänen paremmin. Jähmetyin paikoilleni ja vastasin, että sehän on ihan totta ! Mielessäni mä kuitenki aattelin, että; ''Voi vittu, en mä mitää puhuttavaa keksi?'' Yllättävän hyvin mä kuitenki siitä selviydyin vastailemalla kysymyksiin ja tekemällä jotain enemmän tai vähemmän viisaita kysymyksiä takasin, osoittaakseni lievää kiinnostusta hänenkin asioitaan kohtaan. Niinku varmaan tästä tekstistä huomaatte, oon perus suomalainen. Ventovieraan ihmisen kanssa kahdestaan joutuminen johonkin paikkaan, on enemmän, kuin kiusallista. 
 Loppujenlopuks se aika ehkä kuluki paljo nopeemmin, ku kuuntelin hänen sairauksiaan ja se ehkä hieman lievitti sitä omaa jännitystä. Katsahdin malttamattomana kelloon ja huomasin sen olevan vähän yli kahdeksan ! Pian kuulin oven takaa naurua ja puheensorinaa. Tunnistin mua aiemmin tavanneen lääkärin äänen ja olin helpottunu, et vihdoin tässä alkaa tapahtumaanki jotain ! Ovi aukesi miltei heti ja sisään astui energisen ja mukavan näköisiä lääkäreitä. Tai itseasiassa yksi heistä oli lääkäri, toinen fysioterapeutti ja kolmas joku opiskelija. Mut käskettii heittämää peitto pois jalkojen päältä ja tein työtä käskettyä. Jalkapöydän sivuun, elikkä tohon isovarpaan kohdille piirrettiin about 10cm pitkä viiva tussilla. Sitten multa kysyttiin, että jännittääkö mua yhtään. Noh, mun ilme kerto varmasti enemmän ku tuhat sanaa.  Silti mun huulet muodostivat lauseen ''Eei yhtään!'' Kaikki kolme rupesivat nauramaan ja mua itteäniki alko hymyilyttämään. Vieressä oleva vanhus tokaisiki siihen, että häntä ainaki jännittää aivan vietävästi ! Ja lääkäri vaa katto sitä ja sano, että heillä ei valitettavasti ole lääkettä siihen. Sitten mulle kerrottiin, että pian anestesialääkäri tulis hakemaan mut leikkausosastolle ja kyselisi mahdollisista puudutus -tai nukutusvaihtoehdoista...

Jatkoa tulossa..

- Inka