Jatkoa aikaisempiin sairaalakertomuuksiin !
Siirry ensimmäiseen osaan painamalla tästä
Siirry toiseen osaan painamalla tästä
Leikkausosasto kutsuu
Huh, melkein heti lääkäreiden lähdettyä ovi aukeni taas ja sisään tuli mies, joka esitteli itsensä anestesialääkäriksi. Hän kehotti mua ottamaan hyvä asennon sängyssä ja sitten lähdettiin. Mua oltiin työntämässä leikkaussalia kohti. Katselin ympärilleni hermostuneena ja mennessämme odotushuoneen poikki, niin mietin vaan siinä, että kuinka monta ihmistä täällä päivässäkin leikataan? ja mä olin ensimmäinen.
Hissimatka oli suhteellisen lyhyt, sillä leikkausosasto oli kerroksen alempana. Lääkäri kuljetti mua suht rivakasti sängyllä kohti määränpäätä, enkä kerenny kauheesti ympäristöä ihmettelemään katseellani. Hämmennyin kuitenkin suuresti siitä, kun koko matkan ajan mies oli puhunut mulle tulevasta selkäydinpuudutuksesta. Hän kertoi, että miltä se tuntuu ja esitteli mulle neulanki, jolla hän myöhemmin pistäisi mua tonne selkänikamien väliin. Nyökkäilin vaan hermostuneena ja mielessäni pyöri ainoastaan yksi asia; ''Olivatko lääkärit unohtaneet, mitä äiti oli sanonut puhelimessa viikkoa aiemmin ja vielä tänä aamuna sairaanhoitajalle? EI selkäydinpuudutusta, vaan nukutus'' Ohitse vilisi vaan useita huoneita, joissa lääkärit hääräsivät. Pesivät instrumentteja, pukivat myssyjä ja huuhtelivat käsiään. Pian sänky kaartoi vasemmalle ja ihmettelin vain, että miten matka saattoikaan olla niin lyhyt kaiken kaikkiaan?
Ehdin hetken aikaa katsella ympärilleni, kun anestesialääkärin viereen tuli toinen hänenlaisensa ja multa kysyttiin, että minkälaista puudutusmenetelmää mä toivoisin. En kerinny kunnolla edes ajattelemaan kysymystä, vaan melkeen huudahdin hädissäni tahtovani nukutuksen. Leikkaushuoneeseen mut tuoneen lääkärin kasvot näytti valahtavan pettymyksestä alas ja hän vaan totes siinä sitten että; ''Ei kai siinä sitte muu sitten auta, kun pitää vaihtaa vaan välineet'' Olin hyvin helpottunut kuulemastani, sillä mä todella halusin nukutuksen! Multa kuitenkin vielä kyseltiin, että miksen halua selkäydinpuudutusta ja yritin keksiä mahdollisimman hyvät perustelut. Aika hyvin mä kuitenki sain lääkärit vakuutettua siitä, että yksi ja ainoa juttu, mitä mä haluan, on nukutus.
Sitten mua käskettiin vaihtaa paikkaa vuoteelta leikkauspöydälle. Mun jäsenet oli aika kankeet ja yritin vaa mahdollisimman kevyesti ja hienosti laskeutua siihen, ettei mun pikkarit paistais koko kansakunnalle. Mietin hetken, et leikataako mut todella niin kapealla pöydällä, vai onko se kaikki vaa jotain läppää. Siinä vaiheessa tuntu vaan nii hurjalta, että mä vaan nukahan siihen ja mä voisin unissani tippuu siitä vaikka lattialle ! Mut enhä mä nyt tietenkää siitä mihkää vois liikkuu, heh.. Samalla mä ehdin pohtia myös sitä, että miten lihavemmat ihmiset pystyy olemaan siinä, vai onko siellä tosiaan erikokoisia pöytiä? - Pakkohan siellä on olla.
Mun ajatukset katkes yhtä nopeasti, kuin ilmapallo ois puhkastu. Yhtäkkiä oven täydeltä alkaa lappaamaan ihmisiä sisään huoneeseen. Kaikilla oli leikkausasusteet päällä ja he näyttivät hyvin ystävällisiltä! Kävellessään mun ohi melkein kaikki tervehti ja esitteli itsensä. Sen jälkeen kukin meni omalle paikalleen ja tekemän omat juttunsa, ennen varsinaisen leikkauksen alkua. Mua hämmens tosi paljon, että en ehtinyt edes kissaa sanoa, kun jokapuolella mun ympärillä jo hääri ihmisiä. Yksi asetteli mun jalkaa oikeaan asentoon leikkausalustan päälle, toinen valmisteli pestyjä instrumentteja tulevaa operaatiota varten, kolmas mittas mun verenpainetta vasemmasta kädestä, neljäs asetteli mun paidan alle rintakytkentöjä, eli ekg-lätkiä, viides laitto mun oikeen käden etusormeen pulssioksimetrin.. Toisaalta se oli ihan hyvä, et ne hoitajat laitto niitä muhun yhtäaikaa ja silleen, koska tällöin en ehtiny välittää esim. sen verenpaineenmittauksesta. (Mua nimittäin ällöttää se jotenki tosi paljon, ku tunnen puristusta kädessä ja yhtäkkiä tunnen sydämmen sykkeet siinä :'D) Lisäksi mulle laitettiin oikeeseen käteen jokin puristava solki ja pian kuulin tarvitsevani lisähappea. Mun nenälle tungettiin happiviikset ja hengittelin siitä sitten rauhallisesti ilmaa sisään keuhkoihin. En oikeastaan edes tajunnut, että mitä hyötyä mokomista viiksistä oli, kun ne otettiin melkein samantien pois ja tilalle laitettiin happinaamari. Kuulin jonkun lääkärin mainitsevan sanan ''ilokaasu'' joten olotilani ja kuulemani perusteella luulisin, että sitä mä sitten siinä tyytyväisenä hengittelin. En muista niistä hetkistä paljoakaan, tunsin vaa oloni aika rentoutuneeks. Sitä kesti ehkä pari minuuttia, jonka jälkeen yhtäkkiä anestesialääkäri sanoi mulle, että saatan tuntea nyt pientä kirvelyä. Näin neulan tunkeutuvan kanyylin kautta suoneen ja ehdin jo huolestua, että eikö toi lääke toimi ollenkaa, ku mua ei edes väsyttäny? Mutta sitten tunsin vihlaisevan kirvelyn ja säryn sekoituksen oikeessa kädessä ja sieluni silmin näin sen mystisen aineen virtaavan mun verisuonia pitkin, lamauttaen pian mun raajat. Ajatuskuplan puhkaisi jälleen lääkärin ääni, joka tyynellä ja rauhallisella äänellä toivotti mulle hyviä unia sanoilla; ''Se on sit hyvää yötä'' Tuijotin vastapäätä olevaa seinää ja odotin malttamattomana millon mun lamppu pimenisi, ja yhtäkkiä se sitten tapahtui. Mun silmissä alko sumenemaan, ihan ku joku olis kokoajan heittäny vaaleaa harsoa mun verkkokalvon päälle ja lopuks pudottanu puolen kilon painot luomieni päälle. Sen jälkeen kaikki pimeni.
Jatkoa tulossa..
- Inka
