Aikaisemmat osat;
''Joo mä menen naimisiin kesällä'' -''Niinkö? Onnea nyt sitten!'' Ensimmäiset lauseet, jotka kuulin jostain kaukaa pimeydestä. Kuulin kaukaisia kolinoita ja yhtäkkiä poks! ja aukaisin silmäni ekaa kertaa sitten leikkauksen. Olin nukkunut arviolta pari tuntia näkemättä, tai ainakaan muistamatta unista mitään. Ns. epävirallista unta. Mua väsytti ihan älyttömästi ja heräämössä näytti todella valkoiselta ja kirkkaalta. Huomasin pian, että mun molemmilla puolilla seisoi kaksi ihmistä, joista toisen tunnistin anestesialääkäriksi ja toinen esitteli itsensä sairaanhoitajaksi. Mulle toivotettiin iloisesti hyvät huomenet ja tokaisin siihen vaa tyynesti, että huomenta vaan. En kerinnyt olemaan edes muutamaa minuuttia hereillä, kun nukahdin uudelleen.
Herättyäni toisen kerran, huomasin, että huonekaveriani tuotiin heräämöön myös. Hän oli ilmeisesti juuri tullut leikkaussalista, ei tosin nukkuvana, vaan hänelle oli annettu paikallispuudutus. Katseeni harhaili pitkin huonetta ja pysähtyi sitten jalkojeni suuntaan. En nähnyt niitä, enkä myöskään tuntenut. Missä ne olivat? Olin liian väsynyt huolestuakseni tunnottomuudesta tai kädessä yhä olevasta kanyylista, jonka kautta mulle annettiin nestettä verisuoneen. Toisin sanoen, olin tiputuksessa. Ihmettelin hetken sitä ja sitten katselin yläpuolellani tippatelineessä roikkuvaa pussia.
Yhtäkkiä sairaanhoitaja tupsahti mun luokse ja alkoi valmistelemaan lähtöä kohti jo tutuksi tullutta huonetta. Matkalla mun silmäluomet vaan lurpsahteli miten sattuu ja tunsin oloni suhteellisen heikoksi ja väsyneeksi pitkän syömättömyystauon jälkeen. Sairaanhoitaja oli tosi mukava ja kertoi mulle matkalla kaikkea hassua ja näytti mulle yhden koirankin, joka käytävällä odotti kärsivällisesti jotain onnellista omistajaansa! Luulin pääseväni suoraan takasin huoneeseen, mutta mut vietiinkin röntgeniin. Siellä näin ekaa kertaa mun jalan tässä paketissa. En vaan vieläkään voinut uskoa, että jalka, jolla olin aiemmin aamulla kävellyt sairaalan, oli nyt tuossa valkoisessa paketissa oikaistuna. Mua käskettiin asettamaan jalka valkoisen levyn päälle. Sen taivuttaminen oikeaan asentoon sattui kohtuullisen paljon, josta tyhmempikin voi päätellä, että tunto oli ainakin joltakin osin palannut jalkaan.
Röntgenhuoneesta lähdettiin sitten kohti osastoa. Matka kului joutuisasti ja kun päästiin hissistä oikeaan kerrokseen, kuulin äidin äänen. Olin aika väsynyt, joten en jaksanut kauheasti rupatella. Sairaanhoitaja työns mut sängyn kanssa tuttuun huoneeseen ja sanoi heipat ja lähti sitten. Siinä mä sitte möllöttelin pitkänäni sängyssä ja vähän juttelin äidin kanssa. Hetken päästä mua ennen leikkausta jututtanut sairaanhoitaja tuli huoneeseen ja toi mulle aamupalan ! Se oli parempi, ku mitä mä odotin. Mulla oli ihan törkee nälkä ja söin melkein kaiken.
Hah, sitte mun oli ihan pakko ottaa muutama kuva kännykkää olotilasta jne ! Harmi että hoitsu oli jo kerenny irrottamaa tosta kanyylista sen tippasysteemin, mutta mitä väliä :D Mutta pakko kai se on myöntää, et oon mä en verran riippuvainen tosta puhelimesta, että oli pakko saada katsoa, että oliko joku laittanu mulle viestiä! Ja kyllähä monet ihanaiset oliki laittanu vaikka mitä kivaa ja uskokaa tai älkää, ni se todellaki piristi mua tuolla. Niinä hetkinä se vaa tulee ilmi, että keitä oikeesti kiinnostaa sun asiat ja ketkä oikeesti välittää susta.
----
Sitten mä keskustelin vielä lääkärin kanssa, kun se tuli huoneeseen kertomaan miten leikkaus oli sujunut jne. Lopuksi mulle annettiin sellanen tukikenkä, joka estää kävelyssä tapahtuvan ''rullausliikkeen'' syntymisen.
- Inka
